Osa 194 Kaappaus Tuntemattomaan (kirjoittaneet C. Jäykkä ja M. Peters) 1/2

Kahden naisen uskomaton selviytymistarina vie lukijat pimeyden äärirajoille, kun valo hiipuu tunnelin päästä kokonaan. Toinen joutui tunnetun sarjamurhaajan sieppaamaksi, toista taas piti vankinaan toisella puolen maailmaa oma perheenjäsen. Siitä huolimatta he ovat yhä joukossamme, valmiina jakamaan traumaattiset kokemuksensa kanssamme.


-Tää kirja kertoo meidän kahden ystävyksen oman tarinan, meidän kokemukset ei liittyneet mitenkään toisiinsa. Mutta ne kokemukset liitti meidät ystäviks. Tää kirja on omistettu kaikille niille uhreille, jotka on joutunu sieppauksen uhriks. Me halutaan kiittää meidän pelastajia! Mildred Peters lähettää kiitoksensa Janina Koskelle ja Nanna Norpalle. Caitlin Jäykkä taas haluaa kiittää puolsysteriään Shaniaa, joka usko.-

Ensimmäinen tarina: Mildred Peters
                                     Pasuunamurhaajan viimeinen uhri

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Kaunis nainen nimeltä Mildred Peters ei saanut unta ja päätti lähteä lenkille. Hän ensin käveli sateessa, sitten käveli hieman kovempaa, sitten hölkkäsi, sitten jo juoksi. Nainen tunsi märät hiukset kasvoillaan ja yritti haroa niitä pois silmiltään.
Ensin hän luuli kuulevansa jotakin, sitten se katosi. Keskellä metsää tuntui painostava tunnelma ja Mildred jatkoi juoksuaan.
Yhtäkkiä hän erotti pimeydessä selvästi pasuunatorven soiton! Ensiksi hän ei osannut yhdistää tuota omituista musiikkia mihinkään, mutta yhtäkkiä hänen eteensä loikkasi vaaleahiuksinen mies pusikosta. Mies virnisteli inhottavasti. Mildred ei pimeässä nähnyt miehen kasvoja. Silloin mies tarttui torveensa ja töräytti ilmoille kaamean töräyksen. Töräys sai Mildredin tärykalvot värähtelemään kuin perhosen siivet aamukasteessa.
Hän erotti jotakin kiiltävää miehen vaatetuksessa. Se oli teurastajan esiliina! Silloin Mildred tajusi joutuneensa kasvokkain kuuluisan Pasuunamurhaajan kanssa, jonka tiedettiin jo murhanneen tuhansia naisia, kaikki heistä blondeja. Ihan kuin Mildredkin.
Mildred muisti uutisista, että sarjamurhaaja Rodion Dex oli viettänyt kurjan lapsuuden saatananpalvojaäitinsä luona ja kun äiti Tuula yritti saavuttaa ikuisen nuoruuden, hän teki lattiaan pentagrammin ja lausui siinä loitsun Saatanalle. Samalla äiti työnsi toisen Rodionin pikkusiskoista pentagrammin keskelle, sillä Paholainen janosi neitsyttä vastapalveluksena ikuisesta nuoruudesta. Mutta Rodion pelastikin siskonsa ja ampui Tuula-äidin. Koska äiti oli blondi, alkoi Rodion vihata kaikkia blondeja naisia. Sen takia hän niitä saalisti ja murhasi! Ja nyt Mildred olisi vuorossa seuraavana!
Mildred huusi: "Ei! Ei minua! Olen vasta niin nuori!" Silloin mies alkoi nauraa ja sanoi, että iällä ei ollut merkitystä.
Mildred lähti juoksemaan siihen suuntaan, josta oli lähtenyt lenkille, eli kotiaan kohti. Ensin hän luuli päässeensä murhaajaa karkuun. Hän onnistui! Seuraavan mutkan takana pilkkopimeällä metsätiellä mies yhtäkkiä seisoi hänen edessään ja irvisteli taas! Nainen ei edelleenkään nähnyt miehen kasvoja, sillä oli synkkä ja myrskyinen yö.
Nainen kääntyi nopeasti kannoillaan ja lähti juoksemaan siihen suuntaan, johon oli alun perin ollut juoksemassakin, eli pois päin kotoaan. Silloin hän kuuli taas pasuunan soivan. Mutta ääni tuli kaikkialta, eikä se tullut mistään! Mildred ei osannut erottaa, mistä soitto kuului. Missä pelottava murhaaja irvistellen vaani ja odotti?
Ei, ei, apua, ajatteli Mildred. Hän päätti juostakin erästä heikosti pimeässä erottuvaa sivupolkua täysin eri suuntaan. Suuntaan, jonne hän ei ollut vielä aiemmin juossut, eli ei pois päin kotoaan, eikä kotiaan kohti, vaan jotakin tuntematonta siinä välissä. Pasuunan töräykset siivittivät hänen matkaansa yli sammaleisten juurten, läpi jäkäläisten kallioiden. Ne siivittivät hänen taivaltaan tuntemattomaan kautta sieniä pursuavien kantojen, ohi marjoja pursuavien mättäiden, kohti kartoittamattomia soita. Rämeitä, joilla kukaan ei ollut vielä räpiköinyt. Nevoja, joihin kukaan ei ollut vielä uponnut. Korpia, jotka olivat vielä täysin koskemattomia. Ja lettoja, joissa kukaan ei ollut yrittänyt grillata tai paistaa lettuja.
Yhtäkkiä Mildred pysähtyi. Hän oli juossut pienen metsikön halki pururadan toiselle reunalle. Hänen täytyi huoahtaa tovi. Hän tunsi olevansa ihan hiestä märkä. Hänen sydämensä hakkasi, niin kuin ei koskaan ennen. Niin, kuin ei koskaan ennen....
Siinä kohtaa Mildredille tulee hetki, jolloin kaikki sumenee hetkeksi. Hän nimittäin tuntee vahvan käden tarttuvan häneen. Toisella kädellään murhaaja vääntää hänen kätensä Mildredin selän taa, kuin sitoen ne. Mies komentaa Mildrediä kävelemään. Se sumea hetki Mildred Petersin aivoissa on se hetki, jolloin Pasuunamurhaaja saa hänet kiinni!!

Oli kesäkuu 2018 kun jouduin tähän kamalaan tilanteeseen. Juuri ennen juhannusta. Kun Rodion oli saanut minut kiinni, raahasi hän minut side silmilläni pakettiautoon. Heitti vaan sinne perälle kuin räsynuken! Tai sellaisen lötkön kumikanan, jolla äitini Hedwig-koira pentuna leikki.
Ajoimme todella kauan, siltä se ainakin tuntui. Heittelehdin siellä auton perällä kuin räsynukke. Tai pikemminkin ajattelin olevani sellainen lötkö kumikana, jolla koirat leikkivät. Äidilläni Carolinella on koira nimeltä Hedwig, joka on hänelle kaikki kaikessa. Muistan, kuinka äiti osti koiralle kasan leluja kun se oli pentu. Kasassa oli palloja, erilaisia vinkuleluja ja sellainen onneton kumikana. Se, miksi minä pidin sitä kumikanaa niin onnettomana, oli sen kasvoille maalattu ilme, joka näytti siltä kuin se pieni kumikana olisi kantanut maailman taakkaa heiveröisillä harteillaan. Ja siitä lelukasasta ainoastaan se kumikana oli lelu, jonka Hedwig valitsi. Koira ravisteli ja heitteli sitä, ihan kuin Rodion minua. Se puri lopulta kumikanalta jalan poikki, jolloin pieni onneton kumikana ei enää vinkunut. Ja sitten Hedwig ei enää välittänyt kumikanasta yhtään! Mietin pakettiautossa, että käykö minulle kumikanan kohtalo? Sahaako se murhaaja minulta jalan ja tekee kaikkea pahaa omaksi huvikseen, kunnes en enää kykene puhumaan. Ja sitten murhaaja hylkää minut seuraavaan katuojaan! Se pieni entistäkin onnettomampi kumikana olin minä sinä synkkänä ja myrskyisenä yönä.
Lopulta saavuimme perille. En tiennyt lainkaan, missä olimme. Rodion työnsi minut ovesta sisään, sitten jouduin laskeutumaan portaita jonnekin alas pimeään. Muistan haistaneeni ummehtuneen kellarin ja viemärin sekoituksen nenässäni.
Minut heitettiin lattialle ja laitettiin käsirautoihin. Sitten tuo pelottava sarjamurhaaja häipyi jonnekin. Hän oli ensimmäisellä kerralla pitkään poissa, ennen kuin palasi.
Viruin kylmällä kivilattialla ainakin vuorokauden kädet selän takana tiukasti. Oli nälkä, kylmä, pissatti ja pelotti.
Mutta sitten kun hän tuli takaisin, hän repäisi siteen silmiltäni ja avasi käsiraudat. En ensin nähnyt yhtään mitään. Sitten erotin hiljalleen jotakin isoja säiliön tapaisia. Ne häämöttivät pimeässä. Sitten tajusin, ettei huoneessa ollutkaan pimeää, olin vaan pitänyt silmiäni kiinni niin kauan, etten ensin pystynyt näkemään kunnolla. Tajusin olevani jossakin teknisessä tilassa, sillä toisella seinällä oli laitteita ja mittareita. Toinen seinä oli täynnä putkia ja siinä se sitten olikin! Vielä silloin en tiennyt, että se huone, jonka vasta jälkikäteen kuulin olleen taloyhtiön lämmönjakohuone, tulisi olemaan vankilani seuraavat kolme kuukautta!

En juurikaan keskustellut sieppaajani kanssa. Hän toi minulle vaatimattomimmat tarvikkeet elämiseen. Tai ei sitä voi kutsua edes elämiseksi, ehkä juuri ja juuri olemiseksi. Hän toi ämpärin, joka tulisi olemaan vessani. Hän toi minulle ohuen patjan, mutta ei mitään tyynyjä tai peittoa. En saanut edes televisiota vankilaani! Ruoka oli kelvollista, mutta sitä oli liian vähän. Ja sitä tuli ihan liian harvoin. Pari kertaa päivässä Rodion heitti minulle vesipullon alas portailta, mutta usein tuijotin pulloa janoissani tuntikausia, sillä hän halusi pitää minut jostain syystä kahlittuna putkiin. En voinut tehdä mitään!
Kaiken huipuksi jouduin olemaan siellä kellarissa alusvaatteisillani! Minulla oli pelkkä valkoinen toppi ja pikkuhousut. Luulin usein, että seuraavaksi hän raiskaisi minut, mutta ei, se ei näyttänyt olevan hänen aikomuksensa. Ja sehän olikin niin paha asia, sillä minä kyllä tiesin mitä hän aikoi; hän aikoi tappaa minut iskemällä veitsen rintaani, ihan kuin ne tuhannet muut naiset ennen minua.
Keskustelumme oli lähinnä sitä tasoa, että yritin kysellä, pääsisinkö enää koskaan ulos. Saisinko nähdä auringon, tuntea sen säteet ihollani. Kuunnella, kuinka linnut visertävät puissa. Kävellä paljain jaloin nurmikolla sateen jälkeen. Tuijottaa, kuinka isoveljeni Dick kaivaa nenäänsä. Jonottaa Barbie Burger & Barbequen tiskillä, että saan hampurilaisaterian. Tuijottaa tablettiani töissä, kun pomoni Nicola pyytää minua tekemään töitäni, mutta en jaksa sillä hetkellä kuunnella. Oi kuinka kamalan tärkeiksi asioiksi tuollaiset arjen pienet ja normaalit asiat muuttuivat mielessäni vankeuteni aikana! En ollut ennen tuota kokemusta ymmärtänyt, että ne pienet asiat päivittäin, ne, kun kuulee naapurin ukon leikkaavan nurmikkoa. Kun mopopojat päristävät pitkin öistä katua ja se ärsyttää, ne asiat. Kuinka kamalasti ne merkitsivätkään. Tajusin, että ne sellaiset pikku asiat ja niiden havainnoiminen ja mahdollisesti tilanteeseen reagoiminen olivat koko elämän tarkoitus. Sitä minä en ollut tajunnut, vaikka se olisi ollut niin yksinkertaista. Ja nyt minä en saisi enää tuntea elämän tarkoitusta, sillä en enää pääsisi ulos. En pääsisi kokemaan auringon säteitä ihollani. En saisi kuulla lintujen viserrystä. En koskaan saisi astella märällä nurmikolla paljain jaloin ja tuntea, kuinka ruohon korret vuorotellen lipuisivat varpaideni välistä. En enää ikinä näkisi Dickin kaivavan nenäänsä, enhän näkisi koko veljeäni enää! Enkä voisi nauttia BBB:n tiskillä rasvassa tirisevien ranskalaisten ritinästä enkä pöydissä istuvien maahanmuuttajalapsien itkusta ja huudosta. En pitelisi enää tablettiani käsissäni vaikka Nicola sanoisi minulle mitä tahansa. Sillä en näkisi häntä enää! En enää koskaan siis olisi Nicolan assistentti.
Nuo ajatukset saivat minut aina tolaltani ja silloin minä itkin. Minä vaan itkin ja itkin ja itkin. Ja minä itkin. Ja minun vangitsijani nauroi! Helppohan hänen oli irvistellä ja virnistellä ja naureskella ja heitellä vesipulloja kauas minusta, sillä hän pääsisi kokemaan kaikki nuo arkiset asiat joka päivä! Hänen täytyi vaan nousta ne haisevat portaat ja avata ovi ulos aurinkoon. Ja silloin hän saisi kokea sen säteet ihollaan, kuulla lintujen viserryksen, kävellä nurmikolla paljain jaloin.
Joka kerta kun katkerana ajattelin tuota, olin tyytyväinen todella omituiseen asiaan. Siihen, että vaikka Rodion Dex astuisi ovesta aurinkoon tuhat kertaa, ei hän kuitenkaan pääsisi katselemaan, kun ivoveljeni kaivaa nenäänsä, eikä hän pääsisi käsiksi tablettiini, eikä kuulisi Nicolan puhetta selkänsä takaa, silloin kun ei jaksaisi kuunnella, tuijottaa vaan tablettia. Ei, niitä asioita Rodion ei voisi minulta riistää, sillä ne olivat minun henkilökohtaisia asioitani!
Alkuun sain pientä lohtua noista mietteistäni. Hän ei voisi viedä minulta kaikkea. Ei minun henkilökohtaiseen elämääni liittyviä arjen hetkiä. Mutta eräänä päivänä tajusin, että mies ei edes ajatellut mitään arjen pieniä iloja, hän vaan tuijotti uusinta saalistaan himokkaasti ja suunnitteli, milloin päästäisi minut hengiltä! Sellainen mies, joka ei ymmärtänyt nauttia elämän pienistä asioista, kuten naapurin ukon nurmenleikkuusta tai mopojen pärinän tuomasta ärtymyksestä yöllä, ei kertakaikkiaan ansaitsisi päästää minua päiviltäni!
Tajusin myös sen, että jos mies kerran oli jahdannut lukuisia naisia ja siepannut suurimman osan heistä ja vielä suuremman osan tappanut, ja vieläpä jäämättä kiinni, niin kyllä sellainen mies pääsisi helposti katselemaan, kuinka veljeni kaivaa nenäänsä ja kuinka Nicola puhuu juuri silloin, kun ottaa tabletin käteensä! Vieläpä minun rakkaan tablettini! Hänhän kykeni mihin tahansa! Näin ollen hän kykenisi myös kokemaan minun henkilökohtaisetkin arjen asiat, jos vaan haluaisi. Olihan se toki hyvä, ettei Rodion halunnut lähestyä Dickiä tai Nicolaa, mutta minua suututti sekin, että hän pääsisi kokemaan rakkaita arjen hetkiäni jos vaan yksinkertaisesti haluaisi! Mutta hän ei halunnut ja sekin ajatus sai mieleni järkkymään pahasti. Olisin tehnyt mitä tahansa päästäkseni kokemaan nuo asiat jälleen. Ihan mitä tahansa. Ja tuo murhamies olisi päässyt kokemaan ne halutessaan, muttei vaan halunnut!
Muita asioita, joista sieppaajani kanssa puhuin, oli lähinnä monologi minun taholtani siitä, koska mies aikoisi minut tappaa. Hän oli kovin vähäpuheinen ja totesi kysymyksiini yleensä vaan lyhyesti:"Aikasi koittaa vielä." Ainoastaan nuo sanat kuullut ihminen, joka samalla on menettänyt vapautensa ja oikeutensa, voi kaikessa epätoivossaan tuntea saman kauhun kuin minä.
Enkö todellakaan pääsisi enää pois? Ajatukset kaikuivat päässäni aamusta aamuun, päivästä päivään, illasta iltaan, yöstä yöhön.

En kyennyt ajattelemaan aikani koittavan-käsitettä selkeästi. Se oli koko ajan jossakin taustalla, aivoissa ikään kuin puoliksi kätkettynä, puoliksi välillä muistuttamassa minua totaalisesta voimattomuudestani silloisessa asemassani. Jos olisin pohtinut aktiivisesti päivät pitkät, että aikani koittaa varmaan huomenna, olisin menettänyt järkeni täysin. Aivoni tavallaan suojelivat minua. Ne rakensivat tuon kaamean lopullisen käsitteen ympärille vahvan muurin, joka oli tehty pyöreistä kivistä. Niin minä sen koin. Ehkä meri oli hionut kivet pyöreäkulmaisiksi, sillä vaikka muuri oli vahva ja kestävä, loisti kivien väleistä heikko valon kajo. Se kajo oli viimeinen toivoni. Eikä minulla sillä hetkellä ollutkaan muuta kuin toivoni. Yritin taistella ja pitää siitä kynsin hampain kiinni, sillä jos menettäisin toivoni, menettäisin kaiken. Tällöin vajoaisin synkkään luolaan, putoaisin pimeään rotkoon, josta ei olisi enää paluuta. Jouduin usein pinnistelemään, sillä toivo tuntui pakenevan mitä enemmän aikaa kului. Jokin yritti syöstä minua pimeyteen, uskon sen olleen toivon arkkivihollinen: epätoivo. Sillä oli maaginen kyky hiipiä salakavalasti ihmismieleen, lähes täysin huomaamatta. Minun täytyi siis myös taistella epätoivoa vastaan. Sitä, että se saisi yliotteen toivostani ja ottaisi minusta vallan. Silloin kaikki olisi enää pelkkää mustaa. Silloin en seuraavana päivänä enää tuntisi tarvetta yrittää keskustella sieppaajani kanssa, sillä sehän olisi turhaa. Minun ei tarvitsisi enää taistella portailta heitettävistä vesipulloista, sillä minun ei enää tarvitsisi juoda. En enää nousisi patjaltani tai kohottaisi päätäni ollessani kahlittuna putkiin, sillä minun ei enää tarvitsisi jaksaa. Ja sitä kaikkea minä pelkäsin. En saanut menettää toivoani. Siitä syystä aivoni jäsensivät aikani koittaa-käsitteen niin epämääräiseksi ja lähes mahdottomaksi tulkita, että siitä muodostui pelkkä heijastus jollekin tietoisuuteni toiselle tasolle. Heijastus, joka välillä muistutti olemassa olostaan lähettämällä kivuliaita signaaleja tälle tietoisuuden tasolle, jolla ajatusvirtani ryöppysi vuolaana. Ryöppysi kuin Victorian putoukset. Vaikka vaan tuijotin tyhjyyteen, en koskaan lakannut ajattelemasta, suunnittelemasta enkä analysoimasta tilannettani. En hetkeksikään lakannut käyttämästä aivojani, sillä muuten olisin kadottanut valoni kajon. Menettänyt toivoni. Sillä hetkellä se olisi ollut verrattavissa piilottamaani käsitteeseen; aikani koittaa. Ja olisin siis yhtä hyvin voinut olla jo mielessäni kuollut.

Joinakin päivinä mietin valmiiksi mitä kysyisin häneltä, kun hän palaisi. Mutta joka kerta tapahtui jotakin, joka esti minua avaamasta suutani! Joskus aloin puhua ja huomasin miehen oudosta katseesta suoltavani täyttä siansaksaa! Joskus hän taas saapui puheliaampana, jolloin tunsin tilaisuuteni tulleen. Mutta hän puhui ainoastaan minulle merkityksettömistä asioista.Ne asiat olivat kertakaikkisen merkityksettömiä, jo turtuneet aivoni eivät mitenkään rekisteröineet niitä. Sipulia, perunaa, lisää sipulia, muumiot. Siinä kaikki, mitä minun mieleni pystyi vastaanottamaan tuolloin.

Eräänän päivänä minulla oli hieman parempi päivä, jos nyt niin voi sanoa. Yritin kysellä häneltä hänen elämästään. Perheestään, vihasta vaaleita naisia kohtaan ja pakonomaisesta tarpeesta tappaa heitä. Ja silloin hän avautuikin minulle hieman. Hän kertoi saatananpalvoja-äidistään. Isästään hänelle ei oltu kerrottu mitään. Mutta hän eli jatkuvassa pelossa suojellen pikkusiskojaan äidiltä. Miten ironista, että hän todella puhui minulle elämästään pelossa! Tiedostiko hän lainkaan, että teki tuntemattomille ihmisille saman olotilan kuin äitinsä hänelle? Paitsi paljon pahemman! Uskallukseni ei riittänyt mainitsemaan hänelle asiasta, minä vaan kuuntelin.
Eräänä toisena päivänä hän avautui hieman lisää ja kertoi murhaamistaan naisista. Keskustelu aiheutti minussa hyisen puistatuksen tunteen; hän nimittäin puhui asiasta yhtä kevyeen sävyyn kuin säästä. Tajusin, ettei vaaleilla naisilla ollut mitään arvoa hänen silmissään. Me olimme hänelle pelkkä pilaantunut lihanpala, joka kannatti jo heittää roskiin. Nimenomaan heittää pois, sillä muuten rotat olisivat voineet saada meistä osan syödäkseen ja mädäntymisemme olisi tuhonnut niiden elimistön. Olimme Rodionille vähemmän kuin jätettä. Ei sellaisen ihmisen kanssa kannata alkaa soittaa suutaan tai on mennyttä hyvin pian.

Ajattelinko koskaan, että läheiseni mahdollisesti etsivät minua? Totta kai ajattelin sitä, ihan taukoamatta. Mietin, mitä äitini mahtoi ajatella, entä veljeni. Kaipasiko Nicola assistenttiaan lainkaan takaisin? Oliko minusta kenties tehty katoamisilmoitus poliisille? Kyllä, sellainen oli tehty ja perheeni etsi minua. Alussa ajattelin, että he ilmestyisivät hetkenä minä hyvänsä kellariin ja irottaisivat minut kahleista. Välillä kuulin uneni läpi isoveljeni kutsuvan minua. Mutta se kaikki oli silkkaa harhaa ja vääristyneitä toiveita.
Alussa odotin pelastajiani saapuvaksi joka aamu. Sitten tuli taas päivä ja odotin, että ovi lennähtäisi varmasti pian selälleen ja Dick huutaisi:"Tuolla alhaalla siskoni on!" Sitten tuli taas ilta ja yritin kuunnella mahdollisia askeleita lähestyväksi. Ehkä poliisi tulisi! Kuvittelin, kuinka poliisit olivat piirittäneet koko talon ja kuulisin aseen laukeavan, kun Rodion tapettaisiin. ja sitten he kaikki ryntäisivät luokseni haisevia portaita pitkin. He tulisivat pian! Mildred, he tulevat ihan kohta, hehän ovat jo matkalla! Kestä enää muutama sekunti, niin pääset vapauteen. Pääset perheesi luo. Mildred? Etkö kuule, kuinka he hakkaavat kellarin ovea? Silloin minä joka kerta heräsin. Oli taas yö, eikä kukaan tullut vieläkään.
Toivo läheisteni saapumisesta piti minut kuitenkin alussa järjissäni. Ajantajuni hämärtyi päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta, sekunti sekunnilta. Välillä en ollut varma näinkö siltikin unta; kohta minä heräisin omassa sängyssäni, laittaisin kahvin tippumaan ja menisin suihkuun. En tiedä nukahdinko vai heräsinkö, mutta havahduin kuitenkin aina samaan pimeyteen ja toivottomuuteen. En enää erottanut mikä oli unta ja mikä totta.

Olin virunut kellarissa noin kaksi kuukautta, kun hän eräänä aamuna, ainakin oletin sen olleen aanu,  asteli lauleskellen alas portaita, avasi vesipullon ja ojensi sen minulle. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Nyt hän tekee sen, aikani on viimein koittanut". Mutta hän oli hyvällä tuulella muuten vaan. Sinä päivänä juttelimme varmaan paljon enemmän kuin koko vankeusaikanani yhteensä! Hän kertoi intohimostaan tappaa vaaleita naisia ja siitä, miten halusi heidän kuulevansa pasuunan soittoa juuri ennen kuolemaansa. Hän oli soittanut teinipoikana pasuunaa murhattuaan äitinsä. Hän kertoi yllättävää kyllä rakastuneensa itse blondiin ja siitä, kuinka murhasi tämän naisen pyynnöstä muutamia uhrejaan. Kun he olivat tämän naisen kanssa tavanneet, oli naisen työkaveri pilkannut naista ilkeästi. Rodionin tuore ihastus oli toivonut naisen kuolevan, joten hän toteutti toiveen välittömästi. Tämä tapahtui loppuvuodesta 2014 Wanhalla Ylioppilastalolla markkinoilla. Rodion alkoi seurustella tämän naisen kanssa ja silloin minä tajusin, kenestä hän puhui. En viitsi mainita tässä nimiä, mutta hän on kirjailijaystäväni Caitlinin siskopuoli.
Minä tunnen tuon naisen jokseenkin hyvin. Hän ei kuulu ystäviini, mutta pomoni Nicolan ystävä hän on. Senpä takia en uskonutkaan Rodionin jutuja, kun hän väitti naisensa kehottaneen häntä murhaamaan. Kerrankin kesällä 2015 nainen oli ihastellut mekkoa jonkun ohikulkijan yllä, joten Rodion tappoi ohikulkijan ja toi voitonriemuisena mekon tyttöystävälleen. Ajatelkaa nyt mikä syy riistää toiselta elämä ja tuhota hänen läheistensä elämä: saadakseen tyttöystävälleen mekon!
Rodion väitti myös tyttöystävänsä vihaavan isosiskoaan niin paljon, että halusi hänen kuolevan. Näin ollen Rodion yritti toteuttaa tappoaikeet uudenvuoden aattona, mutta kaikkien onneksi epäonnistui.

Eräänä päivänä Rodion kävi taas tuomassa vettä ja jotakin noutoruuan tähteitä. Hän irroitti kahleeni, jotta voisin itse syödä. Siinä särpiessäni riisiä pahvipakkauksen pohjalta, hänen kännykkänsä yhtäkkiä soi! Asiaa ajttelematta Rodion riensi ummehtuneen hajuiset portaat takaisin ylös. Tajusin, että hän oli unohtanut kahlita minut uudelleen! Laadin pikaisen suunnitelman. Hiipisin portaiden yläpäähän. Kun Rodion taas tulisi, iskisin häntä päähän jollakin. Se joku oli kellarin lattialla lojuva putken pätkä. Ja sitten hän pyörisi portaat alas ja minä juoksisin ovesta ulos vapauteen. Vapauteen, jossa auringon säteet lämmittäisivät ihoani. Vapauteen, jossa kuulisin lintujen visertävän. Vapauteen, jossa juoksisin henkeni hädässä paljain jaloin nurmikolla. Ja vapauteen, jossa pääsisin taas näkemään isoveljeni kaivamassa nenäänsä ja pomoni Nicolan huutavan minulle tablettia selatessani. Pääsisin taas BBB:n tiskille tilaamaan maittavaa hampurilaista! Nuo asiat saivat minuun lisäpuhtia, sillä olin melko voimaton sekä fyysisesti että henkisesti jo siinä vaiheessa.
Otin lattialta putken ja lähdin nousemaan portaita. Voi taivas kuinka vaikeaa se oli! Tuntui kuin minulla ei olisi ollut jalkalihaksia enää lainkaan! Jouduin roikkumaan ruosteisessa kaiteessa, jotta pääsin vaivoin portaat ylös.
Minä odotin. En tiedä kuinka pitkään, mutta minä odotin. Taisin nukahtaa jossakin vaiheessa, sillä yhtäkkiä kuulin oven ulkopuolelta ääntä. Lähestyviä askeleita. Nyt minä sen tekisin! Nyt minä pääsisin vapaaksi tuolta poliisilta piilottelevalta sarjamurhaajalta!
Ovi avautui tuttuun tapaan narahtaen pari kertaa. En nähnyt ketään, minä vaan iskin putkella niin lujaa kuin kykenin. Kuulin miehen valitusta hämärässä. En tiennyt, kuinka lujaa olin häneen putkella osunut. Ainakaan hän ei rojahtanut alas portaita.
Hyvin pian kävi selväksi, että olin epäonnistunut. Olin iskenyt Rodionia vaan vasempaan käsivarteen, jolla hän oli ovea avannut. Mies oli raivoissaan. Hän tarttui hiuksiini takaa päin ja lähestulkoon heitti alas portaita. Kaaduin. Sitten en muista mitään.
Kun seuraavan kerran heräsin, olin taas tutuissa kahleissa. Rodion seisoi vieressäni ylimielinen ilme kasvoillaan.
"Sinä kirottu blondin tapainen ryttyilit nyt väärälle miehelle." Hän sanoi lauseen joka sanaa painottaen. "Huomenna on se päivä. Huomenna aikasi viimein koittaa." Mies lähti pois kellarista ja jätti minut yksin pimeään pelkoni kanssa. Silloin minä luovutin. En kyennyt enää itkemään. Minä vaan roikuin putkeen kahlittuna täysin velttona. Olin kuollut.

Dollywoodin Poliisilta saatuja kuvia Pasuunamurhaajan etsinnästä ja murhatutkinnasta vuodelta 2015.

Poliisin luonnos Rodionista etsintäkuulutusta varten. Kuvauksen antoi Hannele Koski, joka onnistui pakenemaan murhaajaa. Uhri sai yhteenotossa pysyvät vammat molempiin käsiinsä.

Dollywoodin Poliisin eräs karmeimmista löydöistä Pasuunamurhaajan etsinnässä. Joukkohauta, jonne Rodion oli piilottanut murhaamiaan naisia. Tästä haudasta löytyivät muunmuassa itävaltalaiset ystävykset Sarah Müller ja Anneliese Kellerman.

Poliisi tutkii joukkohautaa vuonna 2015.

Seurapiirikaunotar Amy Burrowsin ruumis on juuri löydetty. Uhri oli vaan peitetty oksilla, joten murhaaja ei enää vaivautunut hautaamaan naisia.

Murhatutkintaa. Vaaleaverikköjen kuvat seinällä ovat vuosina 2014 ja 2015 löydettyjä Pasuunamurhaajan uhreja. Kahdessa ylimmässä kuvassa Elaine Jäykkä ja Hannele Koski, jotka pääsivät miestä pakoon.

Poliisi pidätti ensin väärän miehen murhista epäiltynä.

Vuonna 2015 sanomalehdet pursusivat koko Etelä-Suomen kansaa vavisuttavia artikkeleita Pasuunamurhaajasta. (Kuva Barbie Boulevardin kirjasto)


Viimein se päivä koitti. Olin virunut lämmönjakohuoneessa kahlittuna noin kolme kuukautta.
Luullen, etten enää koskaan pääsisi ulos auringonpaisteeseen kuuntelemaan lintujen viserrystä kävellessäni paljain jaloin vastaleikatulla nurmella, Dickin kaivelevan nenäänsä siinä terassilla avovaimonsa Olivian valituksen saattelemana. Luulin, etten enää kuulisi pomoni Nicolan kehotuksia tehdä välillä töitä. Mitä töitä, minähän selaisin tablettiani?! Selaisin tabletilla BBB:n ruokalistaa. Juuri niin, hampurilais-osastoa! BBB-Burger, Kana-Burger, Fisu-Burger, Jätti-Burger, Fashion Fewer sekä Pikkunilja... Aivan, osasin hampurilaislistan ulkoa ja vieläpä järjestyksessä! Pikkuniljan sai eurolla, mutta niitä ei myyty yöaikaan...
Minulla ei ollut enää mitään odotuksia mystisistä pelastajista, jotka ryntäisivät kellariin. Olin kertakaikkiaan tyytynyt kohtalooni; tulisin kuolemaan tänään.
Siitä huolimatta päätin rukoilla. Rukoilin, että pääsisin vielä kotiin. Että pääsisin pian kotiin. Sillä hetkellä sain jostakin outoa voimaa taistella. Taistella elämästäni. Päätin jälleen huutaa, kuten olin koko vankeusaikani tehnyt.
Muistan huutaneeni apua ja että kuuleeko kukaan. Silloin kuulin jonkun tulevan ja muutamaksi nanosekunniksi minussa heräsi toivonkipinä. Mutta tietysti tulija oli Rodion. Hänellä oli yllään omituinen esiliina, jossa oli jotakin jouluisia kuvia. Muistin silloin lukeneeni, että Pasuunamurhaaja käytti teurastusesiliinaa aina murhatessaan. Tuo ei kyllä sellainen esiliina ollut, ei sinne päinkään! Rodion katsoi minuun alentuvasti ja sanoi:"Turhaa uliset täällä senkin lutka! Aikasi on koittanut." Yritin vielä viimeisen kerran ja anelin häntä päästämään minut vapaaksi. Hän vaan katsoi pelottava virne kasvoillaan ja totesi, että minulla varmasti oli kova jano. Sen jälkeen hän nauroi psykopaatin nauruaan. Pyysin häntä antamaan vesipullon äkkiä, mutta tietysti hän teki saman tempun jälleen; pudotti vesipullon tahalleen kauas minusta. "Neiti on hyvä ja ottaa itse!" hän naurahti. Yritin saada jalallani vesipulloa luokseni, mutta se liukui vaan kauemmas.
Sitten mies alkoi valittamaan, että olinkin aivan vääränlainen nainen hänen uhrikseen! Olin kuulemma silloin sieppaushetkellä näyttänyt aidolta blondilta, mutta todellisuudessa olinkin hänen mukaansa sekasikiö. Hiuksenihan ovat vaaleanruskeat, joissa on hieman punertavaa, eli kieltämättä en sopinut hänen tapettavakseen! Aioin juuri ehdottaa hänelle, että mikäli hän aikoi noudattaa upeaa murhakaavaansa, hänenhän täytyi nyt vapauttaa minut, sillä en ollut kunnon blondi. Mutta eiköhän se hullu ollut varautunut kaikkeen! Hän tempaisi blondin peruukin esiin ja käski minua riisuutumaan täysin alasti ja laittamaan peruukin päähäni! Jos tekisin niin, hän avaisi kahleeni. Tottelin häntä peloissani. Seuraavaksi hän komensi minut makaamaan selälleni alustalle, johon hän aiemmin oli levittänyt muovikelmun. Menin muovin päälle makaamaan. Se tuntui jäätävältä alastomalla ihollani. Muistan sanatarkkaan, mitä sillä sekunnilla ajattelin: "Ajatella, mä kuolen johki kellariin eikä mua löydetä täält aikoihin. Ja Pasuunamurhaaja pääsee taas kuin koira veräjästä. Oi miksi just mä?"

Vaikka Rodion peitteli minut kokonaan muoviin, oli hänessä jotakin outoa. Siis oudompaa, kuin tavallisesti. Eihän sarjamurhaaja voi olla muuta kuin outo! Hän oli jollain tapaa hämillään. Hän otti hitaasti mutta varmasti terävän ja ison veitsen käteensä.
Yritin edelleen anella, ettei hän tappaisi minua. Yritin uskotella, etten kertoisi koko tapahtumasta koskaan kenellekään, jos hän vapauttaisi minut. Ja minä todella tarkoitin sitä! Siitä voitte olla varmoja! Tuon kaiken kokeneena voin väittää, että kuka tahansa sijassani oleva tarkoittaisi tuollaisella hetkellä joka sanaa! Kunhan vaan saisi pitää henkensä. Ihmisen selviytymisvaisto on hyvin voimakas, sain tosissani tuntea sen. Se oli aivan uusi tuntemus itsessäni. Selviytymisvaistoni vahvistumisesta kertoo myös se, että viime hetkilläni yritin solmia jonkinmoista diiliä hänen kanssaan! En koskaan olisi kyennyt vastustamaan häntä fyysisesti, niin vahva hän oli ja minä puolestani tavallistakin heikompi. Ainut valttikorttini oli siis yrittää neuvotella kumpaakin hyödyttävä sopimus! Jos hän ei tappaisi minua ja päästäisi minut menemään, toisin hänelle aidon blondin murhattavaksi! Voitteko kuvitella, miten alas ihminen voi epätoivon hetkinään vajota?! Mitäs sitten, jos hän olisi suostunut ehdotukseeni?! Olisinko aikuisten oikeasti hiipparoinut ulos joku ase kädessäni ja ryhtynyt väijymään vaaleita naisia pusikossa? Jos blondi olisi ohittanut pusikon, olisinko todella käynyt hänen kimppuunsa? Iskenyt vaikka tajun kankaalle ja sen jälkeen kainaloista raahannut kellarin ovelle?! Ja Rodion olisi kiittänyt hyvästä uhrista ja minä olisin kiittänyt siitä, että sain säilyttää henkikultani?! Ja sitten olisin lähtenyt kotiini omatunto puhtaana, nauttinut auringon säteistä ihollani, nauttinut lintujen laulusta puissa, nauttinut kävelystä nurmikolla paljain jaloin juuri sateen lakattua. Ja minä olisin vailla huolia katsellut isoveljeni tunkevan oikean etusormensa oikein syvälle vasempaan sieraimeensa ja kuullut Nicolan mekastuksen tablettia selatessani. Vailla huolen häivääkö olisin jonottanut Barbie Burger&Barbequen tiskillä kahta euron Pikkuniljaa? Noinko se olisi voinut mennä? Olisinko minä todellakin tehnyt tuon kaiken? Olen pohtinut vastausta kysymykseen nyt puolitoista vuotta, enkä vieläkään ole varma. Olen kuitenkin kallistunut siihen suuntaan, että kyllä; todennäköisesti minä olisin tehnyt sen. Olisin tehnyt sen ainoastaan selviytyäkseni. Sillä kuten minä kerroin; ihmisen selviytymisvaisto voi olla todella voimakas tosipaikan tullen. Mutta puhtaalla omallatunnollako? Ehei suinkaan! Sillä minä olen Mildred Peters, Nicolan assari ja hyvä ihminen.
Luojalle kiitos minun ei tarvinnut tehdä sitä. Siis etsiä Rodionille vaaleampaa naista itseni sijaan murhattavaksi. Hän nimittäin huusi minulle vastauksensa ehdotukseeni hyvin nopeasti: "Turpa kiinni huora!"

Veitsi alkoi lähestyä uhkaavasti rintaani. Tuijotin tappajaani anovan epätoivoisena. Seuraavaksi koko elämäni varmaan vilisisi silmissäni, kuten niin monet lähellä kuolemaa käyneet ovat kertoneet tapahtuneen. Rodion tuijotti minua suoraan silmiin. Niin, kuin ei koskaan aiemmin. Niin, kuin ei koskaan aiemmin... Kuin yllättäen, mies horjahtikin taakse päin! Hänelle tapahtui tuolla hetkellä jotakin omituista! Hän nostikin veitsensä ylös, piteli käsiään päänsä päällä ja huusi muistikuvani mukaan: "Mitä? Eiii!" Hän oli selvästi täysin sekaisin ihan yhtäkkiä! Seuraavaksi hän alkoi karjua, että mitä hän onkaan tehnyt! Hän toisteli sanaa "ei" lukemattomia kertoja; Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei!!! Samalla hän loittoni minusta ja alustasta, jolla makasin peruukki päässäni. Hän suorastaan horjui. Sillä sekunnilla tajusin, että vaikka mies täysi hirviö olikin, jokin minimaalinen järjen ääni sanoi hänelle, mistä kaikesta kamalasta hän oli vastuussa. Olen varma, että se oli hetki, jolloin Rodion Dex tajusi hirmutekonsa selkeästi! Hän oli murhannut lukemattomia vaaleita naisia ja minkä takia? Ei yhtään minkään! Silkkaa hulluuttaan!

Rodion lysähti erään putken päälle voimattoman ja toivottoman oloisena, jolloin tiesin pakohetkeni koittaneen. Siis oikeasti, nyt jos koskaan! Nousin mahdollisimman varovaisesti muovipediltä, etteivät ne kahisisi liikaa. Kiedoin nopeasti sitä muovia ympärilleni, sillä olinhan täysin alasti! Heitin sen oksettavan peruukin päästäni. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, missä mahdoin olla. Olinko kotikaupungissani Dollywoodissa? Tuskin. Olisinko mahdollisesti Helsingissä? Tuskin sielläkään. Hipsin niin hiljaa kuin ikinä kykenin kohti portaita. Rodion voihki niin isoon ääneen takanani yhä sen putken päälle lyhistyneenä, ettei hän kuullut minun lähes olemattoman hiljaisia askeleitani. Kiipesin portaat ylös ja ovi oli auki! Se todella oli auki! Ehdin ajatella vaan, että kun avaisin sen kunnolla, tuntisinko oikeasti auringonsäteet ihollani?! Visertäisivätkö siellä linnut? Juoksisinko muovi ylläni suoraan vastaleikatulle nurmikolle? Silloinhan minä tuntisin nurmen varpaideni välissä, sillä olin paljain jaloin! Mutta mikä tärkeintä; näkisinkö oikeasti kohta isoveljeni nenää kaivamassa?! Vai tarttuisiko Rodion kohta takaa päin hiuksiini ja kiskoisi minut takaisin alas kellariin?! Ajatus sai minut syöksymään ulos ovesta! Ja siellä todellakin paistoi aurinko! Lähes sokaistuin ensin, sillä olin ollut niin pitkään pimeydessä. Katselin ympärilleni ja ei kestänyt kauaa tajuta missä olin. Uskomatonta! En todellakaan ollut uskoa sitä! Olin Barbie Boulevardilla! Siis ihan lähellä omaa kotiani! Muistan ajatelleeni seuraavasti:"Voi apua, tulis ny joku vastaan ennen ku se hullu hiffaa, et mä oon karannu!" Sillä hetkellä näin kaksi vaaleaa naista. Oikeita blondeja. Lähdin juoksemaan heitä kohti, vaikka jalkani tuntuivat pettävän allani. Naiset katsoivat minua hämmästyneinä. Huusin heille tarvitsevani apua ja että olin juuri päässyt pakoon sen hullun sarjamurhaajan kynsistä. Nämä ihanat naiset pelastivat minut! He olivat siskokset Janina Koski ja Nanna Norppa ja vanhempi heistä, Janina, kertoi heti auttavansa ja hänen pikkusiskonsa sanoi soittavansa poliisille heti!
Siskokset yrittivät rauhoitella minua ja sanoivat poliisin tulevan hetkenä minä hyvänsä. He antoivat minulle jotakin lämmintä harteilleni, sillä olin täysin shokissa. Muistan, kuinka istuimme odottamassa poliisien saapumista ja he tulivat pillit ulvoen nopeasti! Ja samalla hetkellä, kun poliisiautot saapuivat, säntäsi Rodion veitsineen kellarista minua etsien! Eiköhän hän juossut suoraan poliisiauton eteen! Eräs poliiseista oli joku murharyhmän nainen, joka oli etsinyt Rodionia pitkään. Heidän ei tarvinut edes tehdä mitään, sillä Rodion heitti itse veitsensä maahan ja meni polvilleen! Hän kertoi tehneensä syntiä ja murhanneensa kymmeniä naisia! Se hetki oli unohtumaton! Vaikka Rodion antautui itse, hän ei kuitenkaan omaa tyhmyyttään pysynyt paikallaan pidätyshetkellä. Paikalle saapui juuri silloin se hänen ex-tyttöystävänsä, joka on pomoni Nicolan ystävä. Rodion näki eksänsä auton kyydissä ja lähti konttaamaan kohti autoa! Poliisit käskivät häntä pysymään liikkumatta, mutta mies ei totellut. Lopulta kuului kaamea pamaus.

Poliisi joutui ampumaan Rodionin! Lukemattomien blondien murhaaja, minun kiduttajani oli poissa. Ja minä olin elossa! Olin todellakin elossa! Siis tunsin olevani enemmän elossa kuin koskaan ennen! Minulle tarjottiin kriisiapua ja vaikka mitä, mutta halusin vaan nopeasti kotiin rakkaiden läheisteni luo. Ja oi sitä hetkeä, kun näin äitini! En unohda hänen ilmettään koskaan! Ja isoveljeni, Nicola, ihan kaikki, jotka olivat minua sen kolme kuukautta etsineet!

Tuntuu näin jälkikäteen hullulta, kuinka tuollainen kokemus kasvattaa henkisesti ja miten se saa ihmisessä niin suuren muutoksen aikaan! Kuinka sitä osaakaan arvostaa nyt sellaisia arjen pieniä asioita, joita ei aiemmin edes huomannut! Arvatkaa vaan, nautinko vapaaksi päästyäni auringon säteistä ihollani? Kyllä nautin! Kuuntelinko päivät pitkät lintujen visertävän puissa? Minä vain kuuntelin ja kuuntelin ja iloitsin elämästä! Kävelinkö vastaleikatulla nurmella sateen jälkeen paljain jaloin, tuntien märät heinät varpaideni välissä? Kerran, sillä kesäkelit alkoivat olla silloin jo ohi. Nautinko katsellessani isoveljeäni nenäänsä kaivamassa? Kyllä, minä nautin siitäkin. Mutta nyt kun tapahtuneesta on kulunut puolitoista vuotta, se nenänkaivelu on taas alkanut ällöttää. Ja tragediani jälkeen minä jäin hermolomalle, joten Nicolan assarina en enää voinut nauttia hänen komentelustaan. Hermoloman jälkeen jäin vapaalle assarin töistä, jotta pääsin kirjoittamaan tämän kirjan. Ja sitten kun tämä julkaistaan ja tätä myydään, ei minun tarvitse enää koskaan työskennellä assarina, sillä minä olen nyt kirjailija. Täytyy peräti kiittää hullua Pasuunamurhaajaa siitä, että hän teki minusta merkittävän kirjailijan ja muutenkin paremman ihmisen! Jo se kertoo siitä, että olen nyt parempi ihminen, sillä kuinka moni muu kiittäisi murhaajaa, jonka uhriksi oli päätymässä itsekin?! Sain vielä uuden ystävän tämän kokemuksen seurauksena, joka hänkin oli kokenut vastaavanlaisen tragedian. Hänen tarinansa kuulettekin nyt seuraavana.

Mutta minä olen Mildred Peters, kaunis nainen ja onnellisesti elossa oleva kirjailija, joka on syönyt Barbie Burger & Barbequen hampurilaisaterioita niin paljon tragediani jälkeen, että nyt täytyy lopettaa, tai en mahdu seuraavissa Linnan juhlissa upeaan mekkooni! Voin kertoa ylpeänä presidentille, että olen Pasuunamurhaajan vimeinen uhri, mutta silti elossa!

Ohikulkijan ottamia kuvia, kun Mildred on pelastunut 12.9.2018.

Siskokset Janina Koski ja Nanna Norppa auttoivat Mildrediä tämän vapauduttua kellarista. Tässä seurataan, kuinka Poliisi pidättää Rodion Dexin. (Kuvan ottanut Elina Kuusisto)

Poliisi käskee sarjamurhaajaa pysymään aloillaan ja tähtää miestä aseilla. Hetki tämän tapahtuman jälkeen toinen poliiseista joutui surmaamaan pidätetyn, joka ei totellut käskyä olla liikkumatta. (Kuvan ottanut Elina Kuusisto)

(Caitlinin tarinan saatte lukea piakkoin!)

Osa 147 Have some Faith

Prologi
Koska syksy on taas saapunut Dollywoodiin, palataan hetkeksi takaisin helteiseen kesään. Kuten jakson nimestä voi päätellä, kurkistetaan ensin, mitä Shanian New Yorkin ystävä Faith Manning silloin puuhasi.

1. Faith

On heinäkuu. Shania ja Aida ovat juuri vierailleet New Yorkissa Faithin luona ja Shania on kertonut tälle manageristaan Nicolasta, sillä Faith halajaa laulajaksi. Kun Shania ja Aida ovat jatkaneet matkaansa Minnesotaan, on Faith pakannut laukkunsa ja lentänyt Suomeen. Faith on koelaulanut Nicolalle, joka ihastui nuoren naisen ääneen välittömästi. Nicola on ohjannut Faithin seuraavaksi imagosta vastaavan Francinen luo.

Francine: Otatko mansikoita, Faith?

Faith: Kyllä kiitos! Ne maistuvat niin kesältä. Ja kiitos vielä, että otit minut vastaan näin nopeasti.
Francine: No ilman muuta. Meidän täytyy hieman pohtia, millainen laulajan imagosi tulee olemaan.

Faith: Aah miten ihanan hedelmäinen tämä drinkki!

Francine: Meillä täällä Xara'silla on ollut nyt hieman vaikeaa. Nicolan assistentti Mildred on ollut kateissa kohta kuukauden.
Faith: Eikä! Ihanko totta? Toivottavasti hän löytyy pian. Ja toivottavasti myös Shanian sisko löytyy sieltä Minnesotasta, jossa he juuri nyt ovat.

Francine: Pakko vaan olla ajattelematta noita ystävien katoamisia. Ei töistä muuten tule mitään. Minä ajattelin, että sinä voisit olla ihan oma itsesi, kun laulat ja esiinnyt. Olet hyvin kaunis ja nuori, ei sinussa ole mitään muutettavaa. Olet.. luonnollinen.
Faith: Otan tuon kohteliaisuutena!
Francine: Otahan aurinkolasit vielä pois, jotta näen upeat, isot silmäsi.

Faith: Mitä ihmeellistä silmissäni muka on?
Francine: Juuri tuota tarkoitin! Olet täydellinen juuri tuollaisena. Äläkä vaan peitä upeita silmiäsi!
Faith: Hah, kiitos.

Mitäs muuta Faith Dollywoodissa puuhaili? Ehdottomasti hänen täytyi päästä Nuuksioon!

Faith: Tämä on aivan ihana paikka! Miksi kaikki valittavat, ettei Suomessa ole mitään nähtävää?!

Faith kiipeilee Nuuksiossa pitkään.

Faith: Lopuksi täytyy venytellä. Kyllä minä taidan muuttaa tänne Suomeen syksyllä. Täytyy vaan järjestää yliopistolla asiat kuntoon, jos saisin siirron Dollywoodin yliopistoon.

Faith on erittäin innoissaan Suomeen muutosta. Hän päättää, ettei kerro Shanialle asiasta mitään. Ilmestyy yhtäkkiä vaan hänen ovelleen! Faith löytää kivan keinun etsiessään erästä Nicolan suosittelemaa antiikkikauppaa eräänä iltapäivänä.

Faith: Hihii, Shania ei varmaan usko silmiään, kun soitan yhtäkkiä hänen ovikelloaan.

Faith: Hui, tässähän saa kunnon vauhdit!

Keinumisen jälkeen antiikkikauppa löytyykin ihan kulman takaa.

Faith: Oi mitä ihanuuksia! Minä haluan sitten kauniin kodin, ei mitään DOAS:in opiskelijakämppää!

Faith: Oi täällä on Arabiaa vaikka kuinka paljon!

Faith: Oh, tätä Frank Kaj:n keltaista kannua olen himoinnut pitkään! Missähän täällä on myyjä?

2. Francine

Francine on kutsunut heinäkuun lopussa kaksi ystäväänsä kyläilemään.

Francine: Tämä on aivan kamalaa! Mildred on ties missä ja tarvitsisimme nopeasti Nicolalle uuden assistentin.
Letitia: Hmm... Minulla saattaisi olla ratkaisu ongelmaan.

Serena: Millainen ratkaisu?

Letitia: Tunnen erään Reginan, joka on tehnyt sihteerin ja assarin töitä. Hän on nyt työtön.
Francine: Oi voitko antaa hänelle yhteystietomme kun tapaat hänet?
Letitia: Ilman muuta. Mietin vaan, että onkohan se Mildred häipynyt jonnekin vai onko joku kidnapannut hänet...?

3. Caroline

Heinäkuun lopussa Mildred Peters on ollut jo yli kuukauden kateissa. Hänen äitinsä Caroline ja veljensä Dick ovat tehneet katoamisilmoituksen, mutta poliisista vaan ei kuulu mitään. Koska Xara'sin Nicola on matkoilla, menee Francine leskirouva Petersin luo tiedustelemaan, onko Nicolan assistentista jotakin uutta tietoa.

Francine: Hyvää päivää taas, rouva Peters.
Caroline: Päivää, neiti Harris. Kutsu minua vaan Carolineksi.
Francine: Ja sinä minua Francineksi. Oi Caroline, olen niin kamalan turhautunut tästä.

Carolinen koira Hedwig ryntää iloisena Francinen luo.

Francine: Mikäs kulta se sinä olet?
Dick: Moi Francine, kiitti että tulit. Se on mutsin koira.
Francine: Ai hei Dick, sinäkin olet täällä.

Caroline: Tule pois sieltä, Hedwig!

Caroline: Me olemme Richardin kanssa tehneet kaikkemme, jotta tyttäreni löytyisi. Ja tuleva miniäni Olivia Simmons on ollut niin kultainen ja auttavainen!
Dick: Mitä me muuta voidaan tehä ku soittaa taas niille kytille?
Francine: No, pitäisikö poliisille soittaa? Ehkä heillä on kuitenkin jotakin uutta tietoa.

Caroline soittaa jälleen kerran Dollywoodin poliisille.

Caroline: Hyvää päivää, täällä Caroline Peters, Mildred Petersin äiti. Tyttärestäni ei ole vieläkään kuulunut mitään! Onko teillä jotakin uutta tietoa?

Caroline on selvästi tuohtunut.

Caroline: Ai ei mitään uutta? Teettekö te siellä lainkaan mitään tyttäreni löytymiseksi?! Jaha, vai ovat resurssit vähissä, koska kaikki aika menee Pasuunamurhaajan jahtaamiseen! Alkakaa välittömästi etsiä Mildrediä, tai teen teistä virallisen valituksen!

Hedwig-koira aistii emäntänsä tunnetilan ja yrittää lohduttaa tätä.

Dick: Ne ei siis tee mitään ku ne jahtaa vaan sitä yhtä ja samaa sarjamurhaajaa?!
Francine: Turhaan käyttävät kaikki resurssinsa mokomaan! Se hirviö on taatusti jo kaukana Suomesta! Mutta kyllä siskosi vielä löytyy, tunnen sen. Have some faith!
Caroline: Oih, minä haluan vaan Mildredin kotiin...

4. Shania ja Caitlin

Nyt siirrytään heinäkuusta elokuuhun. On sunnuntai-ilta 19.8 ja Caitlin on ollut kotona jo kaksi viikkoa. Hän tulee kyläilemään Shanian luo.

Caitlin: Hellureijaa systeri!
Shania: Mitä taivaan tähden sinulla on ylläsi?!

Caitlin: No nää meitsin kuteet on ihan törkeen rumii. Kato ku ei meitsin vanhat kledjut enää mahu päälle ku tätä läskii on kertyny.

Shania: Harmittaa, että sinulla olisi siellä Hollywoodissa kasa sopivia vaatteita, mutta ne oli pakko jättää sinne, että saimme sinut turvaan Jaakkimalta. Minä voin lähteä vaikka huomenna kanssasi shoppailemaan.

Tytöt istuutuvat alas olohuoneeseen.

Caitlin: Kiitti mut ei sun tartte lähtee. Aida lupas jo, et se lähtee meitsin kaa shoppaan jonnekki Isojen tyttöjen mestaan.
Shania: Aijaa... Olisinhan minäkin voinut lähteä.. No, ihan sama. Minä yritän jälleen kerran metsästää sitä matkalaukkua, joka lähetettiin rahtina San Diegosta perässämme. Haluan saada Amerikan matkalta ostamani nuket äkkiä!

Shania soittaa puhelun tuttuun paikkaan, josta vastaa aina sama nainen.

"Dollywoodin lentokenttä, matkatavaraosasto. Julia Urpilainen, kuinka voin palvella?"
Shania: No täällä on Shania Simmons jälleen. Kyselisin taas sen matkalaukkuni perään.
Julia: Ja kerrotko oliko kyse rahtina toimitetusta laukusta vai kadonneesta matkatavarasta.
Shania: No olen sanonut tämän jo sata kertaa! Rahtina toimitetusta! San Diegosta Dollywoodiin!
Julia: Hetkinen...

Julia: Öh, minä päivänä matkatavaranne lähti San Diegosta?
Shania: Mistä helvetistä minä tiedän! Itse lensin sieltä 5.8 ja laukkuni luvattiin toimittaa minulle jälkikäteen mitä pikimmiten!
Julia: Lensittekö Finnairilla?
Shania: No en! Lensin American Girl Airlinesilla, kuten aina!
Julia: Siinä tapauksessa laukku saattaa saapua Dollywoodiin vasta viikkojenkin kuluttua. Ainoastaan Finnairilla on nopea toimitus.
Shania: Voi haistakaa nyt.... VATTU! Näkemiin!

Shania: Siis täysin uskomatonta toimintaa! Entä jos en saa laukkuani koskaan?!
Caitlin: On toi kyl ihan perseest tollane.

Shania: Ai niin! Tulehan perässäni. Haluan näyttää sinulle jotakin.
Caitlin: Okei..

Shania: Huomaatkos seinällä jotakin tutun näköistä?
Caitlin: Siis häh?! Onks toi se lappu, jonka te teitte meitsistä?!

Shania: Kyllä vaan! Sinähän et ollut vielä nähnyt tätä. Outoa sinänsä, sillä levittelimme näitä ihan joka paikkaan.
Caitlin: Faija kerto, et se ainaski oli käyny repiin niit hittoon yks päivä.
Shania: Minä tuijotin tätä paperia ja vakuutin ääneen katsoessani kuvaasi, että tuon sinut kotiin. Elävänä.
Caitlin: Meitsi on ikusesti sulle hengen velkaa siit.
Shania: Etkä ole! Tärkeintä on, että olet nyt takaisin kotona ja se siitä! No, otanko tämän irti? Siis jos haluat sen muistoksi.
Caitlin: Joo! Meitsi pistää ton makkarin oven taa!

Caitlin tuijottaa lappua pitkän tovin.

Caitlin: Tosi hyvä foto meitsistä täs! Ja kiitti, et mä saan tän.
Shania: Saat kaiken mitä ikinä keksit pyytää, sisko-rakas.

Tytöt istuutuvat takaisin olohuoneeseen.

Caitlin: Meidän serkku kävi muuten eilen meillä ja pahotteli ku se ei päässy sinne meitsin tervetulokemuihin. Ni se kerto yhen jutskan. Arvaa kuka NYT on kateis?

Shania: Meillä riittää noita serkkuja ja siskoja ja muita, joten puhu ihmisistä nimillä, niin minäkin pysyn mukana!
Caitlin: Nii siis meidän Olivia-serkku kävi. Ja sen äijän Dickin systeri on ny kadonnu.
Shania: Joo minä kuulin, että Mildred on kadonnut. Siinä ei ole muuta positiivista kuin se, että meillä olisi ollut nyt elokuussa joku suuri Pinkissimon lehdistötilaisuus ja se on siirretty nyt, koska Mildred on kateissa.

Caitlin: Kelaa jos seki on siepattu ja vaik koomas? Sä voisit löytää sen Rajamaailmast!
Shania: Ja minähän en lähde kenenkään puolituttujen takia edes yrittämään moista! Täytyy vaan toivoa, että hän ilmaantuu itse jostakin. Katosiko hän muuten silloin jo, kun olimme sinua etsimässä Jenkeissä?
Caitlin: Ei ku paljo aiemmin! Joskus tyyliin ennen jussii tai jotain. Kuiteski kesäkuus jo.

5. Elaine

Nyt jätetään takaumat sikseen ja päästään kuluvaan kuuhun. Muistattehan vielä, miten viime keväänä esittelin teille venetsuelalaisen perheen, joka riiteli psykiatri Tessa Lindforsin vastaanotolla? Nyt tapaamme jälleen yhden heistä.
6.9 on torstai ja Elaine on tulossa kaupasta Danielin kanssa.

Elaine: Hitto ku se Joakim on niin saamaton äijä, ettei voi korjaa ees mun rullatuolin käsinojaa!
Daniel: Mitä sä sanoit faijasta?

Rikkoutuneen käsinojan vuoksi Elaine menettää hetkeksi tasapainonsa ja pudottaa kauppakassin kädestään. Tietysti suoraa Danielia päähän! Ohitse kävelevä herra pysähtyy heitä auttamaan.

Elaine: Vittu!
Daniel: Auts! Kato mutsi vähä mitä teet!
Javier: Hupsista! Minä nostan kassinne, kaunis rouva.

Mies poimii ruokakassin maasta ja ojentaa sen Elainelle takaisin.

Javier: Tässä, ole hyvä.
Elaine: Kiitti. Mä vaan sähelsin ku tää mun rullatuoli ei..

Elainelta jää lause kesken, kun hän katsoo miestä silmiin. Hän näkee mitä ystävällisimmät ja komeimmat kasvot.

Javier: Aiotteko kenties leipoa? Huomasin, että olit ostanut vehnäjauhoja, munia ja maitoa.

Elaine: Öh.. Kyl mä ajattelin leipoo...
Javier: Poikasi ja miehesi saavat varmasti nauttia suussa sulavista leivonnaisistasi tänään. Olen muuten Javier Villanueva.
Elaine: Öö.. Ja mä oon Elaine Jäykkä.

Elaine ei tajua, mikä häneen yhtäkkiä menee.

Elaine: Tai ei ku oikeestaan mä oon Elaine Marley. Me ollaan just eroomassa mun miehen kaa ja mä päätin alkaa käyttää jo tyttönimeeni.
Javier: Mikä sattuma! Minäkin erosin juuri vaimostani Renatasta. Meillä vaan on hieman vanhempi lapsi kuin sinun poikasi. Natalia täyttää pian kuusitoista vuotta.

Javier: Koska me tällä tavalla satuimme törmäämään ja molemmilla vieläpä on vakava suhde takanaan, niin eikö tätä voisi kutsua kohtaloksi?
Elaine: No ihan varmaan!
Javier: Eli eiköhän kohtalo yritä viestittää meille, että meidän pitäisi lähteä treffeille?
Elaine: Mä oon samaa mieltä!

Daniel: Mutsi! Ootteks te oikeesti eroomas faijan kaa?!

Elaine: Oi noita muksuja, ne haluu pitää vanhemmat ikuisesti kimpas.
Javier: Näin se on. Minunkin Nataliani kiukuttelee minkä ehtii eromme takia.
Elaine: Meidän täytyy nyt mennä himaan. Miten ne treffit hoidetaan?
Javier: Minä omistan ravintolan tuossa Allan Avenuella. Tule käymään vaikka kolmen päivän kuluttua siellä. Mutta muista; tule vasta kuuden jälkeen illalla.
Elaine: Okei, nähään sit sunnuntaina!

6. Mildred

12.9 Mildred rukoilee hiljaa mielessään, että pääsisi pian kotiin. Hän on Barbie Boulevardilla erään taloyhtiön lämmönjakohuoneeseen kahlittuna.

Mildred: Auttakaa!!! Kuuleeko kukaan??!! Nyt joku tulee, toivottavasti joku kuuli mun huudot!

Valitettavasti tulija on Mildredin sieppaaja.

Rodion: Turhaa uliset täällä senkin lutka! Aikasi on koittanut.

Mildred: Päästä mut pois! Mä oon ollu täällä jo kuukausia!
Rodion: Hahah! Minä toin muuten sinulle jotakin. Sinulla varmasti on kova jano?
Mildred: Anna äkkiä sitä vettä!

Rodion tiputtaa vesipullon tahalleen kauas Mildredistä.

Rodion: Hupsista! Miten se nyt noin lipsahti?
Mildred: Oo kiltti ja anna sitä vettä!
Rodion: Neiti on hyvä ja ottaa sitä itse!

Mildred yrittää saada vesipulloa lähemmäksi jalallaan, mutta yritys on turha.

Rodionilla on alkanut pahasti viirata päässään.

Rodion: Minä toin sinulle jotakin muutakin! Jostain syystä näytit oikealta blondilta kun sieppasin sinut, mutta oletkin tuollainen sekasikiö! Tässä on sinulle blondi peruukki lahjaksi. Ei ole mistään halvasta pilailupuodista vaan kallis ja oikeaa hiusta. Irroitan nyt kahleesi, niin voit riisuutua ja laittaa peruukin päähäsi.
Mildred: Voi ei...

Mildred riisuu alusvaatteensa ujosti ja laittaa peruukin päähänsä.

Rodion: Käy siihen muoville selällesi! Äläkä yhtään kainostele siellä, vaatteet pois! Ja asettele nyt helvetti se kallis peruukki kauniisti päähäsi! Nyt näytät vaan entistä rumemmalta!
Mildred: Okei...

Mildred laittaa blondin peruukin niin hyvin kuin ilman peiliä osaa ja menee pelosta täristen makaamaan kylmän muovin päälle. Hän tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mildred: Ajatella, mä kuolen johki kellariin eikä mua löydetä täält aikoihin. Ja Pasuunamurhaaja pääsee taas ku koira veräjästä. Oi miks just mä?

Rodion on hieman ymmällään.

Rodion: Missä minun teurastusessuni on? Mikä ihmeen jouluesiliina minulla on ylläni?

Rodion astelee uhrinsa luo ja peittelee naisen tavalliseen tapaansa muoviin. Hän ottaa uskollisen veitsen käteensä. Jokin asetelmassa silti on pielessä.

Mildred: Oi please, älä tapa mua! Päästä mut meneen ja mä en kerro kellekkään! Mä vaikka tuon sulle oikeen blondin!
Rodion: Turpa kiinni huora! Mitä ihmettä, missä minun pasuunani on? Kuinka saatoin unohtaa sen?

Veitsi alkaa lähestyä Mildredin rintaa. Aina kun Rodion surmaa uhrinsa, näkee hän uhrin kasvojen tilalla äitinsä pirullisen naaman. Rodionhan joutui tappamaan äitinsä ollessaan hyvin nuori, sillä Saatananpalvontaan sekaantunut äiti yritti uhrata toisen Rodionin pikkusiskoista Saatanalle. Siitä lähtien Rodion on murhannut vaaleita naisia, jollainen äitinsäkin oli.
Mildred tuijottaa tappajaansa anovasti. Epätoivoisesti.

Yhtäkkiä se kaikki on Rodionille liikaa. Sen sijaan, että Mildred tuijottaisi häntä äitinsä julmilla silmillä, näkee Rodion itsensä Mildredin. Yhtäkkiä Mildredin kasvoilla alkaa vilahdella eri naisten kasvoja. Lukemattomia epätoivon ja lähestyvän kuoleman vääristämiä kasvoja. Ne kaikki ovat Rodionin aiempia uhreja.

Rodion: Mitääh...? Ei!

Rodion sekoaa täysin päästään.

Rodion: EI, EI, EI, EI!!! Mitä minä olen tehnyt?!

Rodionille valkenee yhtäkkiä, mikä hirviö hän onkaan. Mies lyyhistyy putkea vasten ja Mildred tajuaa tilaisuutensa tulleen.

Tietämättä lainkaan missä päin maailmaa on, kietoo Mildred yhden muoveista ympärilleen, viskaa yököttävän peruukin pois ja lähtee pakoon lämmönjakohuoneesta. Rodion jää voihkimaan henkisissä tuskissaan, eikä huomaa Mildredin karkaavan.

7. Shania ja Aida

Samana päivänä, kylläkin pari tuntia aiemmin, ovat Shania ja Aida olleet kirpputorikierroksella.

Shania: Aika laiha saalis, yksi Barbie.
Aida: No, minä en löytänyt yhtään mitään! Millan ja minun asunnosta puuttuu vielä vaikka mitä, joten toivoin löytäväni edes jotakin koriste-esineitä. Kaikki kyselevät tupareiden ajankohtaa, mutta minähän en niitä järjestä, ennen kuin KAIKKI on viimeisen päälle hienoa!
Shania: Kuulitko ovikellon? Kukahan sieltä tulee?
Aida: No minähän jätin autoni miltei naapurin ajotien eteen! Siitä tullaan nyt valittamaan.

Kyse ei ole Aidan autosta. Ovella seisoo tuiki tuntematon mies valtava matkalaukku mukanaan.

"Hyvää päivää, olen Aki Sire'n lentokentän matkatavaraosaston lähettipalvelusta. Oletteko te Shania Simmons?"
Shania: Ooh! Onko laukkuni viimein saapunut?! Johan sitä on yli kuukausi odotettukin! Olen Shania Simmons.
Aki: Laukkunne toimitettiin San Diegosta. Sitten tarvitsen vaan kuittauksen tähän paperiin.

Aki tuijottaa Shaniaa varsin pitkään ja esittää sitten yllättävän kysymyksen.

Aki: Olette poikkeuksellisen kaunis, Shania Simmons. Lähdettekö kanssani treffeille? Tai siis jos ette ole jo varattu...

Shania on kovin hämillään.

Shania: Öö... No, olen odottanut eräältä mieheltä treffikutsua yhtä kauan kuin tätä matkalaukkua, eikä miehestä ole kuulunut. Joten minäpä lähden! Ja sinuttele nyt ihmeessä!

Aki: Mahtavaa! Se on sitten sovittu. Tulen noutamaan sinua huomenna illalla. Käykö ravintola Rose de Porvari's?
Shania: En ole koskaan käynyt siellä, joten sopii vallan mainiosti!
Aki: Sopiiko, että tulen puoli seitsemän maissa?
Shania: Öö... Joo. Sopiihan se.
Aki: Selvä juttu, nähdään silloin! Ja hyvää päivän jatkoa neideille.
Shania: Joo hei vaan..

Aki lähtee ja Shania on ihan kiihdyksissä.

Shania: Aida, mitä ihmettä äsken tapahtui?! Suostuinko minä oikeasti treffeille sen miehen kanssa?!
Aida: Suostuit. Niin sitä pitää, olen sinusta erittäin ylpeä! Jos Isaac on niin nössö, ettei uskalla soittaa sinulle, niin turhaan jäät sellaista miestä odottamaan!

Shania avaa kauan odottamansa matkalaukun ja kiskoo sieltä muotinukkeja innoissaan.

Shania: Oi, en muistanut edes tätä eläinlääkäri-barbia!
Aida: Tälle Olivian vanhalle Ariel-nukelle täytyy vaan saada vaatteet päälle...

Shania: Oi, täällähän oli muutakin kuin nukkeja! Matkamuistotkin! Ostin tämän naamion tosin itselleni, mutta olohuoneessani ei enää ole pinkkiä. Ehkä tämä sopii sinun ja Millan uuteen kotiin?
Aida: Tiedät, että vihaan pinkkiä. Punainen on minun värini. Milla taas rakastaa lilaa. Valitettavasti hän pitää myös pinkistä...
Shania: Täällä on pienelle kummitytöllenikin ostama lelu. Oi että minulla on ikävä Sagaa! Ja tietysti Nichelleä. Saga on kasvanut varmaan hurjasti. Hän täyttää tässä kuussa jo vuoden!
Aida: Minullekin tuli kamala ikävä Nichelleä... Mitäpä jos soitetaan hänelle videopuhelu?! Paljonko kello on nyt Tokiossa?
Shania: Aikaero on vaan kuusi tuntia, eli siellä on vasta alkuilta. Voimme siis hyvin soittaa!

Shania hakee kannettavansa ja tytöt soittavat videopuhelun Nichellelle Tokioon.

Shania: Moi kulta!!! Me täällä Aidan kanssa ikävöimme sinua!
Aida: Moi Nichelle, näetkö minua?!
Nichelle: No moi! Kiva, että soititte. Sain juuri tytön nukkumaan. Aida, näen tissisi, en sen ylemmäs.
Shania: Et ikinä arvaa mitä äsken tein? Se odottamani matkalaukku saapui viimein ja sovin treffit sen lähettipojan kanssa huomiseksi!

Nichelle: Mitä? Ihan tosi? Eikö siitä siskosi poikaystävän veljestä sitten koskaan kuulunut? En nyt muista hänen nimeään. Tiedän vaan, että sukunimi on Williams koska Aaron on mallikollegamme.
Shania: Isaac hänen nimensä on. Olen odotellut treffikutsua yli kuukauden, unohdan nyt koko miehen.
Nichelle: Mitäs teille muuta kuuluu? Minä joudun varmaan vaihtamaan alaa. Täällä ihannoidaan sellaisia ihan lapsen näköisiä malleja, joten tällaiselle kohta kolmikymppiselle ei ole kysyntää.
Aida: Eikä!? No, ei ole minullakaan töitä paljoa ollut. Shanialla sen sijaan on ollut aika paljonkin.

Shania: No joo, mutta kaikkia kuivia katalogikuvauksia. Sanoit äsken, että Saga nukahti juuri. Emme siis saa nähdä häntä ruudussa nyt?
Nichelle: Valitettavasti tyttö on hieman sairastellut, ei mitään vakavaa! Mutta kun hän viimein nukahti, en viitsisi herättää häntä. Ihan hullua, että hän täyttää 17. päivä vuoden.
Aida: Sitä mekin äsken päivittelimme.
Shania: Haluatko muuten nähdä ne seitsemän muotinukkea, jotka Jenkeistä hommasin? Kasasin ne kaikki tuohon yhteen paikkaan.
Nichelle: No näytä nyt, niin voin kadehtia täällä.
Shania: No niin, käännän koneen. Katso ja kadehdi!

Shanian Amerikan ostokset näyttävät Nichellen silmään kadehtimisen arvoisilta. Joukossa on myös äsken ostettu kirpparibarbie.

Nichelle: No huh huh! Minä kadehdin tuota takana olevaa reproa maailman ensimmäisestä Barbiesta.
Shania: Jenkeistä ei oikein löytynyt varsinaisia barbeja, mutta Disney-nukkeja oli sitäkin enemmän. Ostin sitten niitä. Ja tuo alaston Ariel on Olivia-serkkuni lapsuuden nukke. Tätini antoi sen.
Nichelle: Oli se kyllä melkoinen seikkailu se teidän Amerikan matkanne. En vieläkään usko, että tapahtumissa oli mitään yliluonnollista. Mutta sen kyllä uskon, että koomassa oleva voi saada yhteyden läheiseensä, joka nukkuu syvää REM-unta.
Aida: No, emme nyt lähde väittelemään siitä, mikä oli yliluonnollista ja mikä sattumaa. Pääasia on, että me onnistuimme ja Caitlin on takaisin kotona.
Nichelle: Näin on!

Nichelle: Arvatkaa muuten kuka tulee tässä kuussa Suomeen?
Shania: Älä vaan sano että... SINÄ??!!
Nichelle: Kyllä vaan! En halua jäädä toista kertaa Exotic partyista paitsi! 
Shania: Otatko kummityttöni mukaan? Oi otathan!
Nichelle: No ilman muuta otan! 
Shania: Jipii!!!!!
Aida: Jos kummastelet siellä, minne Shania katosi kuvasta, niin hän hyppii onnesta tuossa lattialla.
Shania: Jee!!!! Minä näen kummityttöni ja pääsen juhlimaan Exotic partyja ja synttäreitäni Nichellen kanssa!!!

Nichelle: Hihii, kiva, että saapumiseni herättää noin suurta riemua siellä päin.
Aida: No ajattele nyt itsekin; minä, sinä, Shania ja Caitlin pitkästä aikaa nelistään koolla. Koko meidän niin kutsuttu vanha porukka!
Nichelle: On se kyllä ihan huikeata! Mutta minä menen nyt auttamaan Ichiroa sapuskan laitossa. Nähdään sitten ihan lähiaikoina!

Shania: Joo nähdään! Oi ystävä rakas! En malta odottaa, että tulet!
Nichelle: Ilmoitan kyllä etukäteen, en vaan ilmesty ovelle.
Aida: Mutta menehän nyt kokkaamaan veljeni kanssa ja kerro hänelle terveisiä. Meidänkin pitää tästä Shanian kanssa lähteä.
Nichelle: Kerron tietysti Ichirolle terveisiä. Minnekäs olette lähdössä?
Shania: No Aida menee Millan luo kotiinsa, mutta vie minut matkalla äitini luo. Kuten kerroin, olemme riidoissa, koska äitini on hylännyt Emilia-mummin ihan täysin. Menen selvittämään asiat äitini kanssa nyt kunnolla!
Nichelle: Vai sellaista... Toivotan onnea siihen. Laita minulle sitten heti viestiä, jos äitisi kertoo, mikä hänen ja mummisi välejä hiertää. Hei sitten!
Shania: Moi moi!
Aida: Ja nähdään pian! Auts, Shania! Älä makaa vatsani päällä!

8. Rodion

Samaan aikaan kun Shania ja Aida intoilevat sitä, että näkevät pian rakkaan ystävänsä Nichellen, juoksee Mildred muovikelmu yllään ulos pimeästä kellarista. Ulkona päivänvalo ensin sokaisee hänet, sitten hän tajuaa olevansa Barbie Boulevardilla, vain parin kadun päässä kotoaan! Ulkona on muuten lämmin, mutta tuuli on kova.

Mildred: Voi apua, tulis ny joku vastaan ennen ku se hullu hiffaa, et mä oon karannu!

Mildredin onneksi siskokset Janina ja Nanna ovat juuri menossa Barbie Boulevard Centeriin shoppailemaan. Isosisko Janina tunnetaan Skisma-museon kuraattorina ja nuorempi sisko Nanna tosi-tv-tähtenä.

Janina: Pitäisi saada syksyksi jotkut tiukat farkut.
Nanna: Mä ainaski tartten vaik mitä! Mä haluun, et mul on joka jaksos uudet kuteet! Nannan ja Nicon loistolomat alkaa ny pyörii uusintana, mut sil aikaa me kuvataan uus kausi, eli toka. Sit mä oon viel enemmän julkkis!

Janina ja Nanna hämmentyvät nähdessään heitä kohti juoksevan naisen.

Mildred: Apua! Auttakaa! Mä pääsin pakoon siltä Pasuunamurhaajalta!
Janina: MITÄ?! Voi sinua, tule tänne, me autamme!
Nanna: Mä soitan nopee kytät!

Sillä välin Aida ja Shania lähestyvät Barbie Boulevardia, jonka varrella Shanian äitikin asuu.

Shania: Helvetti jos en tälläkään kertaa saa äidistäni mitään irti! Mitä ihmettä hänen ja mummin välillä on voinut tapahtua?!
Aida: Toivottavasti saat kuulla selityksen tänään. Have some faith, ystävä hyvä!

Rodion on havahtunut siskonsa Memen ja tämän miehen Sebastianin kellarissa, jossa on piilotellut Mildrediä pitkään. Meme ei tiedä isoveljensä uusimmasta sieppauksesta mitään, mutta hän on tieten tahtoen tarjonnut Rodionille asuinpaikan taloyhtiön yleisistä tiloista. Sebastian on ammatiltaan rikosetsivä, joten luonnollisestikaan hän ei tiedä, mitä vaimonsa salailee. Rodion säntää ulos veitsi kädessään.

Rodion: Minne ihmeeseen se nainen on mahtanut mennä?! Kyllä minä hänet vielä kiinni saan!

Kun Rodion ryntää kadulle, hänen eteensä kurvaa kaksi poliisiautoa!

Toisesta autosta astuvat esiin komisario Matti Paatero sekä rikosylikomisario Salla Luu. Salla Luu on täynnä puhdasta voitonriemua.

Komisario Luu: Hahaa! Tämä on onnen päivä! Itse Rodion Dex murha-ase kourassa! Et usko, kuinka lujaa juoksin autoon kun asemalle tuli puhelu, että Pasuunamurhaaja on lähettyvillä. En sentään uskonut tämän sujuvan näin helposti! Sinähän suorastaan saapastelit eteemme!

Aidan auto lähestyy juuri tapahtumapaikkaa. Rodion lyyhistyy polvilleen omasta tahdostaan ja heittää veitsen tielle.

Rodion: Pidättäkää minut, olen tehnyt syntiä! Olen tappanut kymmeniä naisia!
Komisario Luu: No ohhoh! Jaa että tänäänkö asia sinulle yllättäen valkeni? Hahhahhahhaa, Matti, minä kuolen nauruun!

Mildred on saanut harteilleen ohuen viltin ja hän seuraa tapahtumia yhdessä Janinan ja Nannan kanssa kauhuissaan.

Aida ja Shania ovat juuri silloin ajamassa ohitse.

Shania: Mitä täällä on tekeillä? Pysäytä! Onko tuo nainen tuolla Mildred?!
Aida: Jotakin kamalaa täällä on sattunut poliiseista päätellen. Mutta ainakin Mildred näyttää olevan hengissä!

Shania huomaa maahan polvistuneen miehen.

Shania: Poliisit ovat pidättäneet jonkun! Onko se... ONKO SE RODION?!

Samaan aikaan kun Shania huomaa hirviö-eksänsä, huomaa Rodion myös Shanian autossa.

Rodion: Shania! Rakas Shania!
Komisario Paatero: Katse tänne päin!

Rodion ei välitä poliisien käskyistä. Hän haluaa nähdä elämänsä rakkauden. Hän lähtee konttaamaan kohti Aidan autoa.

Rodion: Shania! Kuuletko minua?! Minä rakastan sinua ikuisesti!
Komisario Paatero: LIIKKUMATTA ROISTO TAI AMMUN!
Shania: Aida, AJA! ÄKKIÄ!!!
Rodion: Shania kulta, minä rakastan sinua! En vaan nyt...

PAM!

Komisario Paatero ampuu Rodionia selkään. Rodion vaipuu Aidan auton konepellille. Hän ehtii sanoa lauseensa loppuun:

Rodion: ...vaan..ikuisesti...

Rodion on kuollut.

Epilogi
Sillä hetkellä, kun Rodion antautui poliiseille ja tunnusti tekonsa, lähti Rajamaailmasta lukemattomia hämmentyneitä sieluja ylös kohti valoa. Kaikki Rodionin uhrit. Heidän joukossaan itävaltalainen Anneliese Kellerman. Hän käski muiden hymyillä. He olivat nyt vapaita. Hän oli hokenut naisille päivittäin muutamaa kannustavaa sanaa: "Have some faith."

To be continued....

Tarinassa mukana: 3 ensimmäistä osiota by Xara

Xaran: Faith, Francine, Letitia, Caroline ja Dick
Alicen: Serena
Ninnin: Fashionistas 43 Lacey Blue (tall), Fashionistas 68 Candy Stripes (original), Fashionistas Ken 13 Distressed Denim (broad), Fashionistas Ken 15 Tropical Vibes (slim)

Xaran Mildred vierailulla
TaruisenAaveen Nichelle vierailulla
Avan Elaine vierailulla